»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten», sanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.
»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä olin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»
Hän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta kun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki oli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän verratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto kysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole tavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti minulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se varmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.
Emmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut lainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun 1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja ei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.
Marraskuu.
Me vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat loppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä näyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä sinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta kuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti, ja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran saanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa, mutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi sieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —
O Jesu, rakas Herrani,
Sun suojaas jätän itseni
Ja rakkaan lapsen' tässä.
Sun enkelisi vartiat
Ain' olkoot hälle valppahat,
Ettei hän hukkaan joudu…
Hyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään onnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen pyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi, jonka puolesta silloin rukoilit, on joutunut hukkaan, maailma on sen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä uutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.
Voi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni.
Parempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.
Heti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua korvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo oli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä seuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri lajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä, että ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.