Erityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua ja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa. Eräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka tähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut taas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja vettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen ikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa. Minulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun mieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin vähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain kellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.
»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa», sanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa varten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus, salamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin korkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on tunnelmaa — —»
»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva kehys minulle», vastasin kuivasti.
»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin ajattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.
»Sitä tuskin voisin todeksi uskoa», minä sanoin.
»Näin onkin parempi — — meille kummallekin», sanoi kreivi.
En vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista olisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen hullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että tuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen, antaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden tunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin raataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän noita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät pystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.
Myöhemmin emme ole puhuneet enää tästä asiasta.
Kreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä hänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa seurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti kreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään, ja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut Ilsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen tänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin noina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana muisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta ja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni oli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni haluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä hamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä vieraita kasvoja vaan.
D:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän ilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle, mutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on nyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja kiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin. D. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä viehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän heittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi kokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet kirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme päällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään paikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain läpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata rintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen sen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten metsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki on silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista… Oma sydän vaan rinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä, että oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän täytyy olla ihmisen omassa sielussa.