Oikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä maaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa haltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa kautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä veloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä neljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun 1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten tiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva Helene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille paljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan elättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa suurempi kuin siihen kiinnitetty velka.

Sanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada siitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan minulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota naista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä, että isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi jouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus. Tulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu »Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».

Ensimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä vanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä tulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että minun oli hänelle myöskin vastattava.

Ja silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku raukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä sukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä tulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä auttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista, vaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton, eikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta en sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja loistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja kurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja kukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää verta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on jälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari, johon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se köyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä ja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään voi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Mutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle, ja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä kaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana itselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi Emmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan ja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle toissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi liietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan G——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa kasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää katuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria päivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän kertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista vuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti myöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli sekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti kirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi käyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No niin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan…

Sitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän on kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle vihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni, että häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.

Minä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska, miellyttävä asunto.

Kreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko hänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan sulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on oikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on rakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine luulla.

14 elok.

Pihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran päästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen maatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla oli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni hyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi koetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi minun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en ollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin mieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen, vanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen kadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti pitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten sukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta sitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole saanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei hänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä kenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla pitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi eläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä syömässä päivällisen kyökissäni.

Kreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin siinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen toistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä paremmaksi.