»Onnellista uuttavuotta!» sanoi D., kun kilistimme.
»Ja täyttyköön minun toivoni!» minä sanoin.
»Ja se olisi?»
»Päästä lepoon, kuolla.»
»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta puuttuu elämän suola, Thymian… Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja ruumiin voimia kysyvää työtä.»
Minä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne minulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa minulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen valmis — —
Mutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on auttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin päästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.
Toukokuu 1900.
Viime kuussa sain eräänä aamuna kirjeen G—stä oikeusneuvos Ellbaumilta.
Aavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin sydämin, enkä siinä erehtynytkään.