»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi, »kaikki jää entiselleen…»
Ja kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi. Olen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa ystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.
Kun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut tukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin mustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se teki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt jo valkea hius… Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut mummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää kuoleman kaipuuta.
1 tammik. 1900.
Olin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta D. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa ilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä kreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä milloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen, sanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme toisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin asioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka minua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi taukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:
»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin kynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin vääntäisin konnalta.»
»Minulla on tämä kai ollut verissä», sanoin surumielisesti.
»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti, »tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta joutua turmiolle.»
Kreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan tavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.
Kuulimme kellonlyönnin ilmottavan uuden vuosisadan alkamista.