Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.
En uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus mieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta ja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen tunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi sitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en ole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä toisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin tehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen kanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en unissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että hän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta. Mutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni, näytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun humoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea tätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön parjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi. Sitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin, läpitunkevin katsein minua tarkastavan.
»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä paperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta — kysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden tahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan tottakin pohjalla?»
Nyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi.
Mutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.
»On tottakin», sanoin hiljaa.
Hän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui ikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia katsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin että asia oli koskenut häneen kovasti.
»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella äänellä. »En, minä olen sinuun luottanut… Mutta tyhmäähän se olikin… olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää kuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla silmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni niin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä koskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu ja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut minut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä tapahtunut.
»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän» vähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan minun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta naiselta —»
»Katunaiselta, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni itkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole parempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö ruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen, olisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua ainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun hyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut, sillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin huonompaa, se olisi halpamaista.
Niin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka jos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei ole. Minä olen katukaisa.