Minä kadehdin tuota pientä, hiljaista sisarta ja hänen jumalisuuttaan. Hän näkee paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä olen auttamattomasti paatunut.
Hänellä on vielä niin nuorekkaat, miellyttävät kasvot. Ja niin vaikea toimi. Tokkohan minä olisin siihen kyennyt? En Usko. Minussa oli veri, veri…
17 maalisk. yöllä.
En voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu palaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!
Voimani vähenevät hetki hetkeltä.
Kuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun kanssani elämästäni?
Tuhansia ajatuksia risteilee aivoissani.
Tahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään kauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.
Oi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan, loputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon synkkä virta minut kuljettaa?
Tuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa ja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai siirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista etsien hiipii — —