Mokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä häntä mistään kiittää! Senkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja ettei se ole tapahtunut hänen kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän voi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän ja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja sanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella [porttolakadulla]. Hän muka se oli joka… j.n.e.
Hiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig ostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä sen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin ollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut ja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta rahaa… Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä tunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo puukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa tapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja. Ludwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä tuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein hän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.
Kunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi niin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi. Ei tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla on? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt kahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei kuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan olleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä, minä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä Ferdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on väärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen ja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää itseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin hänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen vastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut seiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin. »Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti, »kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei huoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja. Mutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani alttiiksi.»
Mieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta maltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen kanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle, hän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin lihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.
8 maalisk.
Perjantaina tuli Osdorff. [Mikäli minä tiedän, varustettiin »Osdorff» sukulaistensa toimesta tarpeellisilla matkarahoilla ja lähetettiin Amerikkaan, sittenkun kaikki yritykset totuttaa häntä säännölliseen työhön olivat rauenneet tyhjiin hänen typeryytensä ja laiskuutensa takia. Thymian lienee aina siihen asti ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan. (Julkaisijan huomautus.)] Aivan uskomatonta, miten se mies on ränsistynyt näiden neljän vuoden kuluessa. Minusta tuntuu kuin hän olisi vieläkin kasvanut. Ehdottomasti tuli mieleeni seuraavat säkeet Goliath jättiläisestä:
Er hatte Knochen wie ein Gaul, und eine freche Stirn, Und ein entsetzlich grosses Maul, und nur ein kleines Hirn — (Hänellä oli luut kuin hevosella ja julkea otsa, ja kauhean suuri suu ja vain pienet aivot).
Se on vain huomautettava, että »julkea otsa» ei häneen sovi. Julkea ei Casimir rukka missään suhteessa ole. Suurisuinen sitä vastoin yli kaiken määrän. Yhä vaan Osdorff kahdella f:llä. Ajattelenpa että häntä Amerikassa vielä opetetaan. Näen hänet hengessä jo seisovan kadunkulmassa kenkiä harjaamassa. Mutta kaikesta huolimatta säälin häntä. Onhan hän ainoa tuttavani entisiltä ajoilta.
Minä annoin hänelle viisikymmentä markkaa ja saatoin häntä laivaan Bremerhaveniin. Minusta tuntui kuin olisi kappale omaa nuoruuttani lähtenyt pois hänen mukanaan. Laivan erotessa rannasta nousivat kyyneleet silmiini. Teki mieleni itsekin lähteä, mutta tarkemmin ajateltuani maltoin toki mieleni. Mitäpä hyötyä siitä on, jos paneekin valtameren itsensä ja entisyytensä väliin, sisäinen ihminen seuraa mukana kuitenkin kaikkialle, eikä sitä omista ajatuksistaan pääse New Yorkissa enempää kuin Hamburgissa.
Takaisin tultuani pani Ludwig toimeen mustasukkaisuusnäytöksen. Mies parka! Sain hänet pian rauhottumaan.