»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »Minullakin on oikeuksia tähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia, äidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon välistä nähdä lastani, minä tahdon.»
Rouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla lähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:
»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä hän tulee vielä järkiinsä.»
Ja kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui: »Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte meitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra poliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan silmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle, että hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen suureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja varotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon rahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun enkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän poliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että tuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa…»
Tahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty ja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että minä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten vastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä). Ulos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin. Mieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka ruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten niin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin, juurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa elämää! —
Illalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu. Minä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan kohmeloa.
Sinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut mukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli joukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia» niissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen mitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään, jos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin keinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien vaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti kotona.
Minä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin pitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen lahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen. Kosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.
10 syysk.
Minä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa Ilsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin vieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein varsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt minuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua tervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana Harzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas Hannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen, jonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen, nähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat pöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta rouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig on liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan huomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä kadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa, ei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään toive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä häntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina käärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen huumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en uskalla enää ajatella.