Ludwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa yksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä ryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä, kuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta laatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen paljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja uhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen yksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee ja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni aivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä. Siinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä kiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota kuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä jaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen vietäväksi.
»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä varten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin sievä pikkunen rouva, Ludwig.»
»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on hän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»
»Hän on hyvin nuori», sanoin minä.
»Ei nuorempi kuin sinäkään, Thymian.»
»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja kokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi mies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa, sisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin sinä olet hänet siksi tehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen vaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa onnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset vaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää elävänä vakaumus, että heitä rakastetaan…
»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi istuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen? Minä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»
»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin minä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka on uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen tuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja minä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»
Hän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä sain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi viikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä vanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä kieltäytyä.
Elokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin. Se oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä voivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt luonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan alituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta Ludwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia, mutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi tuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen ihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin, että pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä todellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin kanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan katsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen luottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten minä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän, se on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai halpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni panna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin korkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi niin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään ja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja elää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä mukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu. Jos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja vihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä kasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja, sehän toki on minulle yhdentekevää, jollei hän minua sillä häiritse. Jos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei minulta vihanneksia varasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa tuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun viljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee. Halpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin, kun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten toisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.