Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin. Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.
Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.
Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.
Joku ääni itki:
"Ei, Sisar, en se minä ollut."
Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:
"Olipahan, Sisar, hän se oli!"
Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa, säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat minun komerossani tavattomalla kolinalla.
Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät minussa luottamusta.
Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.