Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua päähän, ja sanoi:
"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."
Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.
Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille, ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni hautomaan.
Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti äänensä arkailevaksi ja sanoi:
"Sisar, tässä on se uusi tulokas."
Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:
"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."
Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.
Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat kolhineet!