Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:
"Augustine!"
Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan koukistuneet.
Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:
"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"
Pian tutustuin sitte Augustineenkin.
* * * * *
Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu. Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä, kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.
Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta, muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen. Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.
Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa kaksinkertaiseksi.