Rouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:
— Olen hänen äitinsä, kuuletteko?
Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa! Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut edessäni.
Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla; ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.
Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja jossa sanottiin:
Niin saatiin eukko tanssimaan,
hän että kuoli tanssissaan,
tirelii,
me tanssikaamme vaan!
Minun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.
Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!
Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman katseen eräällä pikku tytöllä.
Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän; pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen: