Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan hengästyneesti:
"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä."
Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen sanansa tuottaisivat minulle iloa.
Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä äänellä:
"Älkää olko vihoissanne minulle."
Hän käänsi katseensa toisaanne:
"En voi enää olla teidän ystävänne."
Minusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.
Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri
Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:
"Voi, kuinka minun on vilu!"