Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.
* * * * *
Talvi palasi vielä kerran.
Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle vähin erin sisarten koko kirjaston.
Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.
Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.
Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme. Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme; keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme olivat yhteisiä.
Häntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.
Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:
"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on aina pimeä."