Kaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.
Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin, paljonko minulla oli rahaa.
Näytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.
"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin, missä helpommin saat itsellesi paikan."
Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa itselleen mitään kiusaa minun takiani.
Olimme saapuneet rautatieaseman edustalle.
Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.
Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat juoksentelivat asemasillalla huutaen:
"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!"
Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa, jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin korkealla, että ne koskettivat pilviä.