"Minkätähden valehtelit? No, vastaa — minkätähden valehtelit?"
Minä sopersin, ett'en tiennyt.
Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.
Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.
Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä istumassa.
Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista, jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä joka suunnalle.
Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.
Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée älysin minäkin olevani kaapin päällä.
Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:
"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"