Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle, väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti heidät jyrkästi:
"Ei yksikään ulos!"
En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet, posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.
Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui: sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille, nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.
Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä liikkeellä, sanoen:
"Hyvä että piti puolensa!"
Marie-Claire
Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä peittäen:
"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"
Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan! Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä: levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista, sanoi hän rauhallisella äänellä: