Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.
Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.
Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti. Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin nytkähtelevän veisuun.
Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet, kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten kellotorninkin yläpuolelle kohoten.
Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi. Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle vastenmielinen äänikin.
* * * * *
Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein hälvennyttä sateenkaarta.
Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.
Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
"Kivut."