Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.
Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä nimitettiin neiti Maximilienneksi.
Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.
Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta. Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.
Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.
Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen
heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.
Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti
Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.
Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.
Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti
Maximiliennelle antaisi.
Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.
* * * * *