"Hän on kuollut, hän on kuollut."
Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin kellon.
Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.
Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan painuneena, käsivarret riipuksissa.
Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti, koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut; enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen pitävän minua kovasydämisenä.
Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään hyrinään.
Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.
Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen minut.