Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta, nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat täyttä kurkkua nauramaan.
Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää väliä.
* * * * *
Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan emäntänsä luokse.
Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen, joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, — karitsat eivät siitä mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella lauman ympärillä.
Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.
Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa, ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti ollakaan.
Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.
Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa, ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita, jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani uskottu.
Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan pensikossa.