Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa, olivatko kaikki tallessa.
* * * * *
Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä. Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi heti.
Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan milloinkaan saanut kirjeitä.
Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan pääseväni kaupunkiin.
Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti oli varomattomuudessaan särkenyt.
Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa osan karitsalaumasta.
Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.
Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos. Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja riensin yön pimeyteen.
Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.