En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi, kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.
Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan kulkenut metsän läpi.
Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa, vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.
Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan, ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä. Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.
Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät; hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti tuleen tähdättynä.
Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin niin hiljaa kuin pääsin.
Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen, laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla istumatta kiviläjiin tien viereen.
Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä juoksua takaisin.
Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi:
"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu kahden santarmin välissä."