Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.
* * * * *
Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos, olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun, joka nousi talon kattojen yli.
Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen vähitellen solumaan maahan.
En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne. Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.
Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.
Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku." Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut. Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin vakuutetuksi, että siellä oli joku.
Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.
Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa, huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan, suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.
Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta. Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.