Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.
Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille, mutta paljon kauniimpi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin hänen tukahtuneet huutonsa.
Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.
Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale karitsan kaulaa.
Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä, jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:
"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"
Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville. Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja kanervaa.
* * * * *