"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."
Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet levolle.
Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti. Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina päällitsemme.
Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.
Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti mieleeni Coletten äänen.
Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani, toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:
"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."
* * * * *
Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni odottaen.
Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä nimitin häntä isoksi veljekseni.