Eveliinaa jo säälitti Jahvetin neuvottomuus ja hän sanoi:
"Kun Liisakin nukkuu täällä."
"Vaan jos tuota kuitenkin saisi luvan pestata, niinkuin on kansan tapa, niin tässä olisi raha. Sitä sitten olisi tuntokin niinkuin vapaa."
"Pane pois rahasi."
"En pane."
Hän pani kaksimarkkasen huivin päälle ja kaivoi sitten kukkaroaan.
"Vaan, jos, tuota, Eveliina ei suutu, niin tässä olisi kymmenmarkkanen vielä sitä hametta varten, ei sitä kihlarahoiksi muuten kymmentä, kun sitä vielä on vaan renkimies, vaan muuten minä, vaikka enemmänkin Eveliinalle antaisin. Se halu, tuota, on noussut palavaksi."
Jahvetti seisoi ulkopuolella ovenpieleen nojaten ja katseli uskollisena ja nöyränä Eveliinan liikuntaa.
Ja Eveliinaa liikutti, kun Jahvetti jo halustakin puhui. Niin se nyt kävi. Vaan haikeata se oli, ettei mennyt, niinkuin mennä piti. Ilottomaksi jäi elämä. Vaan minkä sille taisi. Toista se oli niiden, niinkuin Jussinkin, jotka omansa löysivät ja onnellisia olivat.
Hän katsahti Jahvettiin, se oli niin uskollinen ja rehellinen, ettei sitä väistää voinut. Hän kääntyi pois, seisahti keskelle lattiaa, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja tuijotti hetken nurkkaan. Sitten naurahti hän. Juoksi pois. Ja Jahvetti jäi siihen ihmeissään.