"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä. "Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina, joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei ollut kuulevinaankaan.
"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."
"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.
"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan. Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.
"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."
"Sanopas samalla, mitä varten möi."
"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle lahjoitti."
"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä seisoa."
"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä. "Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."
"Pannaan."