"Se tuo oikea työihminen on luja", sanoi Liena, "luja ja kova kuin timantti, kuin paras timantti."
"Tule vaan timanttikin tänne", sanoi pappi ja istuutuen sängynlaidalle puheli lapselle, niinkuin se olisi jotakin ymmärtänyt. Annastiina penkoi vielä kirstuansa, otti sieltä kahvipussin ja palan sokeria ja antoi ne Loviisalle.
"Ei mitenkään", sanoi Loviisa, "talon tarpeista toki kahvit."
"Ottakaa, että pojasta mies tulisi", sanoi Annastiina.
"No, olkoon sitten. Vaan hyvä ihminen, ala käydä pitkällesi."
"Ei tuosta mitään tiedä", sanoi Annastiina, jonka hiukan kalvahtaneet kasvot säteilivät salaista iloa.
Kuitenkin pani hän päälleen uuden, valkean yöröijyn ja painautui vuoteelleen. Ja pappia liikutti, kun hän katseli heidän onneansa ja sitä puhtautta ja terveyttä, joka heistä hohti.
Kun Jussi tuli tupaan, naurahti hän hyvillään ja katsoi Annastiinaan. Ja molemmista tuntui, kuin eivät he koskaan ennen niin onnellisia olisi olleet. Jussi kumartui katsomaan lastaan ja hänen sydämeensä virtasi outo lämpö. Mutta hän tunsi olevansa hämillään ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi niin pientä ihmistä katsellessaan.
Ja itse avuttomana kuin lapsi, katsoi hän Annastiinan kirkkaisiin ja onnellisiin silmiin.
"Niin pieni ihmisenalku", sanoi hän.