"Kyllä se siitä kasvaa."
Ja paksulla sormellaan nykäisi Jussi kömpelösti lapsen pehmeätä poskea.
"Tepukka, tepukka."
Annastiina nauroi ja laski kätensä suojelevasti lapsen pään yli. Ja Jussi katsoi ihaillen häntä. Siinä oli ihminen tuossa Annastiinassa, sillä oli ihmisen luonto ja sydän. Paremmaksi ei toveri voinut tulla. Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi. Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja turva, niinkuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen arvon antoi. Eipä hän ollut ennen tuota ajatellut.
Ja kun Jussi istui siinä sängyn laidalla, laskeutui hänen kätensä
Annastiinan kädelle.
"Onpa nyt ohi sekin", sanoi hän.
"Ohi on."
"Sitä ei toinen kykene siinä auttamaan."
"Mitäpä siinä kykeneisi. Eikähän siinä mitä."
"Siitä olisi nyt kohtapuoleen vihitettäväkin."