LIINA: Minä rakastan sinua.
JAAKKO: Haa, rakastat!
LIINA: Epäiletkö minua? Katso tätä ihmistä, tätä et tarvitse epäillä.
En koskaan pettäisi sinua.
JAAKKO: Siitä ei ole epäilystäkään.
LIINA: Ei, sillä sitä et tarvitse epäillä. Jos epäilisit, olisi se tarpeetonta.
JAAKKO (töissään): Tietysti, tietysti.
LIINA: Olen hyvilläni, ettet epäile ja luotat minuun.
JAAKKO: Luotan, luotan.
LIINA: Kiitos siitä. Kiitos kaikesta hyvästä, kiitos rakkaudestasi, kiitos näistä koruista, jotka olet antanut minun ostaa. Mitä luulisit Eeditin sanovan, jos nämä näkisi?
JAAKKO: Niin —, hänelle en antanut mitään. Hän ei saanut koruja, ei rahoja välttämättömimpiin tarpeisiinsa. Ja kuitenkin hän kaipasi, hän rakasti kaikkea kaunista. Hän koristi huonetta pakkilaatikoista laittamillaan huonekaluilla. Hän oli täynnä elämää. Mutta minä kielsin sen häneltä, minä kytkin hänet muka velvollisuuksiin, minä ryöstin hänen elämänsä ja nuoruutensa, antamatta mitään sijaan. Ja sitä kauppa-anastusta sanoin minä rakkaudeksi. Yksinkertaista, typerää!