KATARIINA: Hän on kaivannut sinua. En tahdo puolustaa häntä, hän on erehtynyt, mutta kuka täällä on erehtymätön? Vallat sotivat ja taas sopivat, uskollisuutta toisillensa vannovat.
ANNA: Vannohan itse ensin ja sovi itse ensin.
KATARIINA: Siinä ei ole vannomistakaan, se on selvää. Me alamme papan kanssa nyt uuden elämän rauhassa ja rakkaudessa, meillä on nyt rahoja viljellä henkeäkin ja toimia aina — noin vähän ihanteellisemmasti. Me alamme nyt sen — sen —?
HERMAN: Sen idyllin.
ANNA: Joko vihdoinkin! Se on oikein.
KATARIINA: Ja saako isä nyt soittaa Eeditille? Tulkoon autolla vain, ihan heti! Jaakko, viehän isä telefoonin luo.
JAAKKO: Lähdetään.
HERMAN: Lähdetään. (Menevät.)
KATARIINA: Anna, anna minulle anteeksi ilkeyteni. Olen kylvänyt suotta vihan siementä. —
ANNA: Ei tuo liene hauskaa ollut itseltäsikään. Tottahan tiennet, etten minä ole sinun valtakuntasi rajojen yli astunut kertaakaan.