JAAKKO: Minä olin sinusta niin varma, siksi ei tullut sanotuksi, miten onnellinen olin. Jopa senkin unohdin, että olin onnellinen, niin tyhmä minä olin.
EEDIT: Niin olit.
JAAKKO: Minulla oli tällainen sievä koti ja tällainen sievä vaimo sen vartijana. Hyvä vaimo. Kun olin köyhä, ei se pyytänyt paljon, se tyytyi vähään. Kaikki oli sille liian niukkaa, mutta se ymmärsi, että joka pala oli työllä ansaittua, ahkeralla työllä ja kieltäymisellä. Sellainen nainen! Miten onnellista!
EEDIT: Mutta nyt, kun olot ovat parantuneet, kun voimme rahojenkin puolesta elää vapaammin, eikö nyt ole vieläkin onnellisempaa?
JAAKKO: Tietysti — ehkä. Nyt huomaan sinut, nyt ajattelen vain sinua, nyt näen vaatteittesi joka poimunkin — nyt pelkään.
EEDIT: Niin, onhan minun täytynyt huomautella itseäni, sillä tavalla olen päässyt pois vankeudestani. Mutta eihän se ole pahaksi, poika-kulta?
JAAKKO: Ei, ei. — Vaan minun luotani et saa pyrkiä pois (tarttuu Eeditin käteen) — minä en laske sinua, minä pitelen sinusta kiinni, minä rakastan sinua!
EEDIT: Rakasta, rakasta vain!
JAAKKO: Sillä sinä olet minun. En anna sinua muille!
EEDIT: Et saa rutistella leninkiä!