KATARIINA: Minulle tämä elämä on nykyään epätodellista. Näen sumuisesti, kuin jonkun verhon läpi. Yhden asian tajuan, rahan, muu on kuin unikuvaa vain, olen kuin kulunut kompassi, joka osoittaa entiseen suuntaan, siksi en tiedä mitä ympärilläni tapahtuu. Elämä pakenee minua.
EEDIT: Näetkö, sitä et enää sinä rahalla saa. Ole siis viisas ja vapaamielinen.
HERMAN (tulee sisään): Äiti!
KATARIINA: Isä! Mitä sinä tänne tulit?
HERMAN: Enkö saisi missään olla?
EEDIT: Pitäähän hänen syödä, eikä hänellä ole rahaa syödä ulkona.
HERMAN: Niin, minulla ei ole rahaa ja nälkä tulee, mitä tehdä?
KATARIINA: Opiksi se on sinulle.
HERMAN: Oppia syömättä olemaan. Olisihan se hyvä. Mutta se ei tahdo päähän tarttua.
EEDIT: Nyt isä menee kotiin, lähdette yhdessä kauniina aviopuolisoina.