"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?"
"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun se on tapahtunut —"
"Lepoa kaipaan — kätesi kautta."
"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen helpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu — ketä ei se houkuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat toiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee. Onhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako olisi sukukuntien taistelut? Turhaanko — epäiletkö?"
"En koskaan."
ELÄMÄN SISÄLTÖ
Neiti Sofia Kunelius asui velivainajansa tyttären Eriika-Sofian kanssa pienessä, rappeutuneessa talossa, joka oli jäänyt perinnöksi Eriikan isältä. Isän kuoleman jälkeen nauttivat he pientä eläkettä. Molemmat olivat he jo vanhoja, Sofia oli kohta kuudenkymmenen ja Eriika neljänkymmenen vanha.
Heidän toimeentulonsa oli niukanlaista. Vaan kun talo oli oma, oli asunto vuokraton, niin että mikä kului, kului kyökin puolella. Heidän palvelijattarensa Fiina ei aina ollut talon puolta pitävä. Eipä siltä, että sitä olisi voinut vieraalta, niinkuin Fiinalta, vaatiakaan. Eivätkä he tahtoneet Fiinaa moittia. Olihan hän kuitenkin kuin heidän omaa perhettänsä. Hän oli ollut heillä kohta kaksikymmentä vuotta. Ei siis olisi tullut kysymykseenkään antaa Fiinalle mistään muistutusta, vielä vähemmin häntä pois panna. Ja toimeenpahan oli tultu. Vaatepuoli tahtoi kyllä jäädä liian vähälle. Vaan Luojan kiitos, eipä heillä ollut missään käyntiä. Eriikan isän ja äidin vanhat tuttavat olivat kuolleet, ja uusia, eipä heillä uusiakaan ollut. Luojan kiitos, ne olisivat tehneet elämän vain levottomaksi. Näin oli heillä hyvä olla. Ja olihan Fiina heidän turvanaan. He olivat kiitollisia hänelle siitä, että hän jaksoi heistä huolta pitää.
Salaa merkkasivat ja ompelivat he kylälle. Fiina keräsi niitä muka omiksi ompeluksikseen. Sillä heistä oli synti pitää sitä ammattina. Se oli synti kuolleita vanhempiakin kohtaan. Heillä ei ollut oikeutta alentaa heidän muistoaan ja yhteiskunnallista arvoaan. Heidän jälkeensäpä he saivat eläkkeenkin, joka heidät hengissä piti.
Niin kuluivat hiljaisesti ja rauhallisesti päivät ja vuodet. Mitään ihmeellisempää ei heille vuosipitkiin tapahtunut.