Vaan eikös kohdannut heitä kuitenkin suru? Neitsyt Fiina, joka aikoja sitten oli jättänyt huikentelevat vuodet taakseen, rupesi vanhoilla päivillään pitämään miestä luonaan. Mistä hän sen lienee korjannutkin, ja nuorempi se taisi olla kuin Fiina. Siellä se alkoi istua kyökkikamarissa aina, joka ilta. Sinne Fiina kestitsi häntä, niin ettei joutunut enää heidän asioitaan kunnolleen toimittamaan. Vieläpä hän näytti tulevan ärtyiseksi, jos vahingossa tuli kyökkiin pistäytyneeksi.
Sofia-neiti neuvotteli Eriika-neidin kanssa, mitä olisi tehtävä. Uskaltaisikohan mitään Fiinalle sanoa? Olihan vaikea ja ehkä väärinkin sotkeutua toisten asioihin. Ja he päättivät katsastaa ja odottaa vielä.
Hulluinta kaikista oli se, ettei raha tahtonut riittää talouteen. He ompelivat myöhään iltasilla, vaan se ei juuri sanottavia auttanut. Silloin päättivät he kuitenkin keskustella asiasta Fiinan kanssa.
Fiina kutsuttiin eräänä aamuna sisään ja vanhempi neiti kysyi aristellen, että kuka oli se mies, joka Fiinan kanssa niin ahkeraan seurusteli? Voisivat ihmiset puhua pahaa Fiinasta, jos näkevät, arveli hän.
— Puhukoot. Mies oli hänen sulhasensa.
— Sulhanen? Aikooko Fiina sitten jättää heidät ja mennä naimisiin jonkun vieraan miehen kanssa?
— Totta se vieraan kanssa on tehtävä, jos kerran tehtävä. Ja sitä paitsi, jos hän suoraan sanoi, asiat olivat sillä kannalla, jotta mentävä oli.
Vanha neiti katsoi kauhuissaan Fiinaan. Hänen silmänsä olivat pelästyneet ja niihin alkoi kihota vettä. — Ei, ei hän ikinä ollut niin kauheata kuullut. Ja mikä mies se oli, joka Fiinan tuhoon saattoi? Ja miten he nyt toimeen tulivat ilman Fiinaa? Ei, se oli mahdotonta!
Kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen laihoja, kellastuneita poskiaan.
— Jos neiti niin häpeää puolestani, voinhan hetikin lähteä.