— Ei, Fiina. Fiina antaa anteeksi. Minusta on vain niin vaikeata ajatella, että Fiina meidät jättää.
— No, totta puhuen, eihän se ole sanottu, ottaako se enää minut.
— Eikö ottaisi? Mitenkä ei ottaisi?
— Mikä ne miehet tietää. Sattuu vielä nuori ja juoksija kuten tämäkin. Sattuu toinen tulemaan ja vie sen. Mikäpä heidät tiennee. — Vaan niinhän se on ollut puhe, että se ottaisi. Ja sen puheen päällehän sitä — ymmärtäähän neiti, — sen puheen päällehän sitä minä vasta hyvyyttäni sille jaoin. Ja kun on mieheen mieltynyt, mikä on jakaessakaan. Ja tietäähän sen jo näillä i'illä, ettei se vähemmällä asetu, jos mies on miehen luontoinen. Jotta sitä pitää uskaltaa vain ja luottaa. Sillä sitä kun toisen arvioipi ihmisen kokoiseksi, niin se itsekin itseänsä ihmisenä pitää ja paremmin sanassansa seisoo. Niin se on.
— Niin se taisi olla.
— Niin se oli. Ja minkä hän sitten itse tälle asialle taisi? Ihminen oli luotu sellaiseksi. Hänessäkin jo tässä toissa vuonna yhtäkkiä heräsi se halu, että miten-kuten päästä vain naimisiin. Jo ihan aatteelliselta kannalta hän sitä ajatteli. Hyvähän paikkakin oli, eipä siltä, mutta pyrki yhä ajatteluttamaan, että olivat sittenkin onnellisempia ne, jotka perheellisinä retustelivat. Sillä ontoksi se kävi elämä ilman sitä, ontoksi kuin tuo laho kanto!
— Niinhän se on.
— Niin se on. Jotta eikö tuo liene ollut parasta sittenkin, että näin vain kävi ja aikanaan kävi, tulipa tuosta nyt onnea tai onnettomuutta. Ptyh — mikäpä hänet muka enää onnettomaksi teki? Tiesihän tämän elämän onnettomuudet. Tahi turhan onnelliseksi? Ikäänkuin ei tiennyt, että tulemattahan tulematon jäi, niin hänelle kuin muillekin. Tuli vain se, jota tarvitsikin. Täytettä elämään tuli. Ja eikös sitä sovi olla siitäkin tyytyväinen?
— Sopii. — Jos Fiina on hyvä ja odottaa vähän.
Sofia-neiti pujahti Eriikka-neidin kamariin ja ehdotti hänelle, että
he ottaisivat sen Fiinan miehen tähän. Sitten ei Fiina heitä jättäisi.
Eihän se heitä oikeastaan häirinnyt ja pitihän oppia sopiutumaan. Mitä
Eriika siitä arvelee?