Ja tosiaankin, alussa ei heille talous tullut sen tiukemmalle eikä miehestä ollut heille yhtään haittaa. Päinvastoin. Kantoihan puut toki sisään ja haki veden. Ja olipa kuin turvansa takana, kun mies oli talossa. Pieni vika hänellä tosin oli. Hän joi aina palkkansa sunnuntain seuduissa, vaan silloin hän pysyi enimmäkseen poissa kotoa. Niin etteivät he häntä moittimaan päässeet. Ja kelläpä sitä ei vikoja ollut. Ellei vikoja ollut, ei ollut ihminenkään. Ymmärsiväthän he toki sen verran miehistäkin luontoa.
Vasta' sitten kun Fiina synnytti muutaman kuukauden kuluttua pojan ja piti apuvaimo ottaa, tuntuivat lisämenot enemmän, ja elämä tuli entistään ahtaammaksi. He ompelivat ahkeraan ja koettivat tukkia niitä menoja nurkumatta, vaikka se kävi vaikeaksi.
Mutta mitä siitä, jos vaikeata oli, kun heille oli tapahtunut sellainen ihmeellinen ilo, että heille oli syntynyt pieni, elävä lapsi. Kyllä oli siunattu se ajatus, ettei laskea Fiinaa pois. Minkä ilon se nyt heille tuotti. Kyökkikamari muuttui kaiken keskustaksi. Siellä lepäsi poikanen kehdossaan. Molemmat vanhat neidit hoitelivat ja katselivat sitä ihmeissään. Koskaan he eivät olleet ennen lasta niin likeltä nähneet. Se oli ihmeellisen pieni ja lämmin olento. Se oli kuin ihminen ainakin, hennompi ja somempi vain. Sen olento oli heistä niin ihana ja herttainen, se lämmitti heidän sydäntään. Eikä se synnistä varmaan mitään tiennyt eikä maailman murheesta. Sen sielu oli niin kirkas ja puhdas, että sitä ajatellessa täytyi itkeä ihan. Ja se itku puhdisti heidän sydämiään ja he tunsivat voivansa rakastaa maailmaa ja ihmisiä pyytämättä itselleen mitään. Ja eikö ollutkin se elämän tarkoitus?
Nyt olivat he sen vasta oppineet. Eivät he ennen olleet siitä mitään tienneet. Rakastaa kaikkia kuten omia lapsiansa.
Kuinka he eivät olleet sitä ennen tienneet? Ja sehän oli niin selvä, sehän elämälle vasta sisällön antoi.
Niin, Fiina, hän oli ollut oikeassa elämän sisällön suhteen. Mutta mistä hän tiesi sitä kaivata, kuka oli hänelle sitä opettanut, se heitä usein ihmetytti.
TAHVO TUOMAINEN
Tuomaiset olivat varakkaita eivätkä tarvinneet elatuksestaan huolehtia. Tahvo Tuomainen ei itse ollut eläessään käynyt töissä. Lainaili vain rahoja ja nosti korot. Mitäs, kun oli mitä antaa, niin jaksoihan niistä tuon puuhan toki pitää. Rahat kasvoivat kuin uhalla, itsestäänkin, vaikka he eivät olleetkaan ahneita eikä saitoja, lainailivat silloinkin, kun takaisinsaanti oli epävarmaa, ja suorastaan auttoivatkin ihmisiä, sillä olihan se Jumalankin käsky.
Ja kun heillä ei ollut perillistä kenelle säästää eivätkä itse jaksaneet pääomaa kuluttaa, tuntui heistä hyvältä ihmisiä ihmisten tavalla kohdella, ja tuntui niinkin, että tässä ajallisessa ajassa sitä oli katsottava jo eteensä, jos mieli paikkaa siellä paratiisissa.
Mutta eivät he, niinkuin monet, kaupan takeen hyvyyttään harjoittaneet.
He olivat hyviä sydämestään. Siksi olivatkin he onnellisia.