Näkihän sen vieraskin, että emäntä se sen onnen taloon tuotti. Eihän
Tuomainen itse suinkaan ollut paha mies, kävihän se kirkossa ja seurasi
Jumalan sanaa, mutta parempi vielä oli emäntä ja tarkemmin vielä pyrki
Hänen käskyjänsä noudattamaan.
Ja vaimostahan se kaikki tämä maallinen onni riippuu. Jos vaimo on kiero, ei elämää suorista mikään, jos se tahtoo minkä tuhota, tuhoaa se. Vaan jos se oikeaan ja hyvään pyrkii, siunaus seuraa sen askeleita. Vaimo kirkastaa pahankin miehen mielen, saati sitten hyvän, saati sitten sellaisen kuin Tuomaisen, jonka mielessä ei ollut mitään synnyntävikaa.
Jos ei viaksi katsottane sitä, ettei hän tehnyt työtä. Mutta ei tullut tehdyksi, kun sitä pääomaa oli ja se askarteleminen vierastutti ja tuntui vaikealta. Miten lienee tottunut sellaiseksi alun perin? Eivät ne Tuomaiset alkujaan sellaisia olleet. Eivät siihen aikaan ainakaan, kun omaisuudelleen pohjan laskivat.
Ne pohjat olivat lasketut kotiviinapolton kultaisina aikoina, noina aikoina, jolloin kannatti ostaa viljaa summakaupoissa, poltattaa sitä ja myydä viinana kaupungin porvareille. Tuomaalassa poltettiin viljaa enemmän kuin missään muualla niillä seuduin ja kerättiin rahoja kymmenintuhansin, miten kaikki lie kerättykään. Niin ettei tulevilla sukupolvilla ollut muuta huolta kuin kanna korot ja peri langenneet lainat. Eikä se raha ollut vielä ehtinyt miestä pahentaa, lujaa juurta kun oltiin. Omaisuus osattiin salata ja itse töissä käydä. Vasta Tahvon aikana omaisuuden suuruus pääsi huutoon. Mökkiläiset olivat näet nähneet, että Tahvolla oli uusia seteleitä kirstu täynnä. Pajasta suoraan kuului raha muka tulevan pakkoina, joita Tahvo sunnuntai-iltoina saksilla pienenteli. Olivat näkijät nähneet, liekö ollut totta?
Mutta jos Tahvo itse ei askarrellut, askarteli sen sijaan emäntä. Hän oli pieni ja lihava lellukka, jonka suusta ei kukaan ollut kuullut pahaa sanaa. Itse liikkui hän navetat ja aitat, piti huolen taloudesta ja miehestänsä. Eikä käynyt Tuomaalassa sitä vierasta, jota emäntä itse ei olisi haastatellut ja jolle omin käsin ei olisi tarjouksia tarjoillut. Eikä emäntä vanhempanakaan tapojansa jättänyt. Kun jalat jäykistyivät, otti hän tottuneen kyökkipiian, ja kun piika kihlautui naapuripitäjään, otti hän torppari Lampaisen Esterin ruoanlaitto-oppiin. Ja oppihan se Esteri keittotaitoa ja siisteyttä, vaikka oli vasta kahdeksantoista vuotta vanha silloin.
Emäntä otti varta vasten Lampaisen Esterin, sillä hänestä tuntui, kuin he olisivat Lampaisille ikäänkuin velkaa. Lampaiset olivat näet ennenvanhaan menettäneet maansa Tuomaisille. He olivat olleet viinaan meneviä, ja siksi heitä ei ollut elämässä onnistanut niinkuin Tuomaisia. Siksi sanoikin emäntä isännälle, että se viisisataa, minkä Lampainen oli ennenvanhaan lainannut, sai heidän kuoltuaan jäädä anteeksi, eikä sen korkoja saanut kiristää, jouti olla, vaikka ne olivat jo kymmenen vuotta olleet maksamatta. Ja etenkin ruokavaroja lähetteli emäntä runsaasti Lampaisille.
Lampaisen torppaan koituivat siten väljemmät ajat. Näki toki särvintäkin ja jonkin rahapennin väliin. Saisi vain toisiakin lapsia siitä hiukan suuremmiksi ja hyviin palveluspaikkoihin, niin mikäs, menihän se. Ja Lampainen, joka ei ollut kehakimpia työmiehiä, alkoi haaveilla paremmista oloista. Mitähän, jos pyytäisi Tuomaalasta vielä lisälainaa, ostaisi lehmän tahi pari ja möisi maidon maitona? Mitähän, jos Tuomaalan emännälle esittäisi asian, eiköhän tuo olisi asian puolella? Esiteltävä se oli, kun sopiva hetki tuli.
Mutta sopivaa hetkeä ei tullut. Se asia jäi emännälle esittämättä. Sattui niihin aikoihin näet, että Tuomaalan emäntä yhtäkkiä kuoli, halvaus tahi muu äkkitautiko lienee tavannut. Terveeltä jalaltaan se kaatui, ei lähdöstään mitään tiennyt. Ja vasta viisissäkymmenissä oli. Kesken ikääsi lähdepäs, ihminen, kun kutsumus tulee, lähde, älä vastaan sano, sillä ääntäsi ei enää kuulla. Jos oli hyvä ja rakas tämä maailma, jätä se, jätä ainiaaksi ja painu vain sinne, josta et koskaan takaisin palaja.
Niin tuli kiire lähtö emännälle, ettei sanaakaan lähtiessään kerinnyt sanoa. Ei hyvästiä toverilleen heittää edes. Sehän se Tahvoa kovasti suretti, kun ei hänkään puolestaan ehtinyt anteeksi pyytää, jos jotakin rikettä elämän varrella olisi sattunut, ja ainahan sitä oli tietenkin sattunut, kun tämä ihminen ei koskaan ole tekojensa herra.
Tahvo aivan typertyi suruunsa. Hän ei tajunnut kuolemaa. Jos sitä kuinka ajatteli, ei ajatus siihen pystynyt. Äsken oli ihminen siinä edessäsi ja nyt ei ollut, ei ollut häntä missään. Pois meni ja jätti autiot sijat. Jos häntä kuinka etsit, et mistään löydä, jos kuinka kaipaat, et enää tapaa. Ja kun kasvoja muistelet, niitä hyviä, et muistakaan enää, unohtuvat nekin. Kuin uni haihtuu vain kaikki, haihtuu omakin elämä. Kun sitä ajattelet, et lopulta tiedä, olitko elänyt mitään, vai hourettako oli kaikki.