Haihtuu, haihtuu ihmisen elämä — mitäpä tuossa. Vaihtuuhan taivaskin tähtinensä, särkyy, murtuu, muuttuu kaikki. Mikään ei sinänsä säily. Ja mikään kun ei ole omaasi, pois sinulta viedään. Totu vain pois kaikkeen, sydämen tyhjyyteenkin, siihenkin, ettet edes suremaan kykene.
Tahvonkin suru haihtui, vaikka se oli hänet ensin viedä. Muutaman kuukauden kuluttua ei hän osannut enää surra. Tuntui turralta vain ja ruumista painosti. Vanhuusko lienee tullut. Olihan tuota ikääkin, kun jo kuusikymmentä. Kummako, ettei elämä enää elämältä tuntunut?
Talon silmälläpidon jätti isäntä Esterille. Esteri sai määräykset antaa. Muu työväki pyrki nureksimaan, kun palvelijalle oli komento uskottu. Ja kun Lampainen tuli laina-asialleen taloon, eivät malttaneet olla siitä hänelle pistelemättä.
"Esterihän se on nyt emäntänä tässä", sanoi joku.
"Mitäs sanoisit, Lampainen", sanoi toinen, "jos tyttäresi jäisi tähän emännäksi?"
"Johan te —"
"Mieleen taitaisi olla?"
"Ollaanpa täällä leikkisiä", sanoi Lampainen.
"Älä sano, jos totta olisi. On se joskus ennenkin köyhän lasta onni potkaissut."
"Ei siitä Esteristä emäntää tule", sanoi eräs eukko väliin, "rouva tuosta tullee, jos tullee. Herroja ne on sen sulhaset."