Hän mietti jos mitä, eikä keksinyt keinoa. Mutta sitten iskeytyi hänen mieleensä aatos, että saada vain Esteri Tuomaiselle. Olihan mahdottomampiakin tapahtunut. Kun saisi näön vuoksi heille vähän väliä, ainahan sitä sitten jo jäljillä olisi.
Mitähän, jos sitä kuitenkin rikkaaksi pääsisi? Ihan se ajatus huimasi.
Ollapa rikas, sitten sitä tuntisi ihminen olevansakin. Ei olisi pakko kestään välittää, eläisi omaa elämäänsä omassa nurkassansa. Eikä työtä tarvitseisi koskaan tehdä. Tupakoisi ja katseleisi vaikka, miten pilvet kulkevat, päivät vaihtuvat ja ilmat muuttelevat. Istuisi keinutuolissaan ja miettisi mitä milloinkin mieli tekisi, miettisi, eikä aika koskaan kesken loppuisi.
Eläisi kuin tuo Tahvo Tuomainen ihan. Ei kiirehtisi, ei huolehtisi, antaisi asioiden järjestyä itsestänsä, järjestyivätpä nuo miten tahansa tahi olivat järjestymättä.
Ihan se ajatus jännitti. Lampainen liikkui kuin toinen ihminen, kuin se, jolle yhtäkkiä oli suuri perintö tullut tietoon. Hän katseli ihmisiä toisin silmin, kuin ne olisivat äkkiä loitontuneet hänestä ja käyneet hänelle samantekeviksi. Hänen oli vain ajateltava itseänsä, omaa kohtaansa ja omaa lastansa. Nyt piti heidän pitää puoliansa ja pelastua tuhosta ja köyhyydestä, jos mahdollista ihmiskeinoin.
Piti keksiä vain keinoja, ja hän niitä jotenkin toki keksi. Ja nokkelahan se oli Esterikin. Ei sen järjen puolesta tarvinnut ketään hävetä.
Lampainen odotteli joulunpyhiä, jolloin aikoi mennä Tuomaalaan.
Tuomaalassakin odotettiin pyhiä. Jo emäntävainaan ajoista oli Tahvanan päivää vietetty suurellisesti. Nyt, niinkuin ennenkin, tulla kuhahti jo aamuhämärissä naapurin isäntiä. Siinä syötiin ja juotiin ja iltasilla ryypättiin jo vahvemmin, niin että punertelivat ukkojen poskipäät ja tyhjää sanaa veppasivat sänkiset leuat. Uupuivat vankat miehet. Isäntä itse ei vain uupunut. Hän piti aina varansa. Maistoihan vain siksi, että mieli pysyi vireänä ja ruumis siksi keveni, että leikinlaskuille kykeni.
Kun vieraat olivat menneet ja hän asetteli Esterin kanssa juomatavaroita paikoilleen, naurahteli hän ja taputti Esteriä, niin hyvältä ja kotoiselta tuntui pitkistä ajoin. Eihän sitä aivan turta vielä ollut eikä kuollutkaan. Vielähän tuota eli ihan niinkuin ihminen ainakin. Olikohan noilla muilla ollut hauskaa edes?
"Käypäs, Esteri, tuvanpuolellakin katsastamassa, ovatko saaneet kylliksensä."