"Esterikö se", sanoo Lampainen. "Ei häiritä, ehkäpä se ruuna asettuu."
"Nyt näit", sanoo hän porstuassa rengille, "että jos vaikka oikeuteen asia tulisi, voit näkemäsi päälle valan vannoa".
"Näkyipä olevan."
"Minä maksan vierasmiespalkkiosi runsaasti."
Ja niin meni Lampainen Tuomaisen puheille aamusilla ja pahoitteli, että kun sattui näkijöitäkin, eiköhän olisi parasta vihittää.
Ei sitä Tuomainen vastustanutkaan. Ei mitään virkkanut, sanoihan vain, että tehkää kuten tahdotte. Ja Lampainen järjesti asiat. Tuomaista ja Esteriä kuulutettiin heti. Tuomaisen sukulaiset koettivat saada kaupat puretuksi, mutta eivät saaneet.
Ja Lampainen sanoi, että näkeehän tuon Esteristä päältäpäinkin, että vihkimistä vailla se on Tuomaisen emäntä, eikä kukaan tiennyt siihen mitään sanoa.
Tuomainen itse pysyi äänetönnä. Ei ne tienneet toiset hänen mieltänsä. Eikä hän tarkalleen tainnut tietää itsekään. Hän ikäänkuin tunsi vaimovainajansa lempeän äänen, joka sanoi, ettei hänen sopinut rangaistusta kiertää. Ehkä Luojalla oli omat tarkoituksensa siinä.
Mutta häntä itseänsä vaivasi yhä useammin ikävä. Hän kaipasi pois täältä, pois tästä erhetysten maailmasta.
Lampaiselle antoi hän ohjat käsiin. Mutta vihittyä alkoi Esteri vieroa isäänsä. Hän ei antanut isän jäädä Tuomaalaan, vaan avusti häntä torppaan. Ja kun Esterille keväällä syntyi poika, ristitti Tahvo Tuomainen sen kaimaksensa. Olihan se hänen perijänsä.