KUOLEMA
Akka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu kiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili. Pärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa. Hänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut sanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen, ja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen loppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.
Akka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.
"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän tuo enää syökään."
Salaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi, ajatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja rasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän siitä enää työhön kuitenkaan ole.
Niin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa säälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että Pärskykin se vain sairastelee.
"Mikä sillä on?"
"Mitä lienee keskuselimistön vikoja."
"Ei ole tohtoriin kuljetettu?"
"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet pois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen aikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen kysytä."