Vaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään ajattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa, milloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se olisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi hänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan kun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No, minkäpä sillekään taisi?
Terveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi akka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua porisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.
"Jollekulle", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, "jollekulle on mies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et itse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi."
"Voipipa olla niinkin", huokasi Kaisa.
"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta."
"Sitä se."
"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan."
Hän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan hätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten säästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä senhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei säästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän mökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla kukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan ja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.
Ukko kääntelihe ja heittelihe oljilla.
"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?"