"Sattuipa tuo toki työntekijä."
"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä vakassa pidän."
"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?"
"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappa
Ratinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi."
"Näyt olevan koulut käynyt."
"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn tekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se Pekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu."
Leenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi, kieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.
Mitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella pysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan toisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter miehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi ollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin ja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo naiminen.
Jopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi päästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne jos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa siinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä se tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin roimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen tulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät päivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli, niin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin ne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua se oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan punanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No nyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain tarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että jos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä vikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja häijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten asioihin.