Olipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut. Oli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli metsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti kohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä, tässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi maata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.
Oli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä sanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa näillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.
Mistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä, kun vain sopuisuutta itsellä riitti.
Ja riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli taistellessa näin kesäisin etenkin.
Kummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin jokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä, hellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.
Oli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan parasta viljaa.
Esaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa kyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.
Peltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut rakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli veli Petterin talo.
Eivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat.
Kivikompaa oli jo maa.
Huttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan. Kynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se tuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.