Jos olisi muistuttaa Esaiakselle iäisistä asioista. Mitähän se, eiköhän se sitä suututtaisi.
Esaias oli näet kerran ennen sairastaessaan alkanut sulatella sydäntään, kun pelkäsi kuolevansa. Oli Sohvi kutsuttanut papin ja pappikin oli vakuuttanut, että lähtö se nyt tulee. Esaias itse ei ollut vielä uskonut, oli vain tinkinyt vastaan. Vaan pappi oli tiukannut ja käskenyt Esaiasta aikanaan katumaan ja muistelemaan syntejään. Esaias ei ollut sanonut mitään erityisempiä muistavansa, vaan Sohvi oli tullut väliin ja ruvennut luettelemaan ne rysäjutut ja muut. Oli Esaiaksen pitänyt luvata papille, että hän pyytää anteeksi pekkalanmäkeläisiltä. Niin kutsuttiin sitten Petter ja Serahviina Esalanmäelle ja Esan kamariin, jossa Esa teki sitä kuolemata ja katumista. Vaimot itkivät tämän lihan heikkoutta ja ihmismielen turmelusta, ja Esa pyysi anteeksi ja pyysi, etteivät pahalla muistaisi häntä, onhan sitä tullut riidelleeksi, vaan sopuhan se olisi ollut paras alun perin.
"Sopuhan se olisi ollut paras", arveli Petterkin.
"Kun sen olisi vain tiennyt", sanoi Esa.
"Eihän sitä mistä tiennyt", jatkoi Petter. "Vaan kun sinä olisit ollut sen raja-aidan tekemättä. Hullutushan siitä tuli. Nytkin viime viikolla katosi meiltä yksi emälammas. Sitäkös etsittiin ja haikailtiin. Ja eivätkös eilen löydä sitä kuolleena sieltä aitojen välistä."
"Ka, senkös pirkkulin vuoksi jätitte porttinne auki. — Vai raja-aidan tekemättä! Ähää! Vai minä muka sillä lampaanne. — En minä ole kissaakaan vielä toiselta tappanut, saati sitten lammasta."
"Ähäs", sähähti Serahviina. "Onpa siinä kuoleva."
"En minä mikään kuoleva ole, kuka sitä on sanonut." Esa kohosi tilaltaan ylös.
Poishan pekanmäkeläisten piti mennä. Ja turhaa se oli koko anteeksipyyntö, sen papin hullutusta kaikki. Mutta nauroi sille Pekka ja se Esaa suututti.
* * * * *