"Voitko pahoin", kysyi hän äidiltä.
"Tällainen auringonpaiste tuntuu äkkiä voimakkaalta."
"Äidin ei pidä olla ikkunassa."
Anna ajatteli, että jokin äidille vastenmielinen henkilö oli kulkenut kadulla. Ehkä se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei enää mitään tainnut. Hän oli jo valinnut Lennartin, ottanut hänet. Ja äidin täytyi siihen tyytyä, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo hänen!
Hänen! Ilo täytti sydämen. Hän hymyili kuvallensa istuessaan peilin edessä. Hän katseli peilistä silmiänsä, katseli tukkaansa. Hän oli tyytyväinen itseensä. Hän oli nyt tyytyväinen olemiseensa. Hän oli melkein onnellinen.
Äiti näki hänen hymynsä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, vaan häneen ei ilo tarttunut.
Hänestä tuntui äkkiä, kuin Anna ei olisikaan hänen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja minkälaiselle rakkaudelleen? Eikö Anna ymmärtänyt, mitä hän teki? Antoiko hän ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko hän myi itsensä? Myi häpeää tuntematta. Hänen tyttärensä, hänen ainoa tyttärensä!
Kauniin onnenpa elämä hänen lapsillensa tarjosi. Eipä ollut syytä ainakaan ylpeillä.
"Äiti", sanoi Anna, "elämä selviää tästä vielä."
"Mitenkä niin?"